Kirjoittamisintoni nousee aina kummasti, kun minulla menee kurjasti. Miksi ikäviä asioita on niin paljon helpompi kirjoittaa kuin niitä iloisia, mille saattaa vielä päivienkin päästä nauraa yksikseen.

Päätin kerrankin muuttaa tavallisia tapojani ja nyt kirjoittaa, vaikka tällä hetkellä olen varsin tyytyväinen elämääni. Eipä sillä, että koskaan olisin täysin maassa, mutta aina on niitä huonompia päiviä, jolloin kaikki seinät kaatuvat päälle. Saan kai olla onnellinen, koska en kuitenkaan ole kamalan itsesäälissä rypevä ihminen, ja kurjuudenkin voin valuttaa paperille. Kuten äitini on minulle opettanut; niitä asioita, mille ei voi mitään, ei kannata surkutella. Jos asiolle on tehtävissä jotain, niin tee. Sillä pärjää varsin pitkälle.

Sain kuulla jokin aika sitten, että kanssani on melko helppo tulla toimeen. Itse asiassa olen varsin ronkeli ihmisten suhteen, enkä ystävysty kunnolla helposti. Yritän kuitenkin pitää henkilökohtaiset tunteeni sivussa, vaikka kyseinen ihminen kuuluisikin sille "vähemmän mukava" -listalle.