Mietin tänään, miksi aina ihastun kirjallisuudessa niihin pahiksiin. Tai en ehkä niihin pääpahiksiin, mutta vähän pienempiin, niihin jotka ovat esillä. Sen ylemmän pahan kätyreihin. Kalkaros, Fëanor & pojat, Sephiroth, Zakath (jonka Eddings tosin pilasi)...

Monesti ne pahispuolen henkilöt tuntuvat vain niin paljon moniulotteisemmilta ja mietitymmiltä kuin ne "hyvikset", joita kai on tarkoitettu fanitettavan. On helppoa laittaa joku pelastamaan maailma, mutta millä motiivilla joku haluaa tuhota sen? Minua moraalikäsityset ovat aina kiehtoneet. Monesti "pahojen" tarina on paljon traagisempi (suosikkiesimerkkinäni Fëanorin pojista ainakin Maedhros ja Maglor), ja minä pidän traagisesta ja surullisesta, vaikka samalla meinaankin reagoida kirjallisuuden/muun fiktion hahmoihin turhan voimakkaasti. Silmarillion on siksi edelleen yksi lempikirjoistani Taru Sormusten Herrasta -trilogian ohella.

Aina omissa tarinoissani -- joita kirjoitan jaksaessani ja ehtiessäni pöytälaatikkoon -- kirjoitan juuri rikollisista/alamaailmasta. Ns. pimeä puoli on kai aina kiehtonut ihmistä. Voiko ryöväri olla hyvä ihminen? Miten ylipäätään luokitellaan hyvä ja huono toisistaan?

Tuntuu, etten tähän aikaan yöstä saa otettani asiaani.